Huomenna tapaan psykologiani ennen hieman pidempää taukoa. Mun täytyy saada se vakuutetuksi, kuinka olen vieläkin niin rakastunut onnelliseen ja helppoon elämään. Kuinka päivä päivältä syömishäiriöni on hiipinyt kauvemmas minusta. Pikkuhiljaa hoidot lopetataan kokonaan. Ei painokontrolleja, ei tapaamisia eikä huolestuneita ihmisiä. On vain hymyileviä kasvoja, jotka toistavat konemaisesti; Upeaa Jose olet voittanut.
Mmm.. Mutta ehei. Eivät he tiedä, etten minä ole vielä mitään voittanut. En todellakaan. Maaliviivani häämöttää tuolla kaukaisuudessa. Sitä en aijo paljastaa kenellekkään. En halua satuttaa läheisiäni, en tahdo pettää heidän luottamustaan taas. En haluaisi edes valehdella, mutta mitäpä muutakaan voisin?
Tämä on mun valinta. Jos haluaisin voisin tehdä toisin. Huomenna voisin kertoa psykologilleni viime aikaiset ajatukseni, sekä pyytää lisää tukea. Mutten mä tarvitse mitään tukea paranemiseen. Mun ei tarvitse parantua.
Mä tarvitsen mittanauhan, puntarin ja thinspo kuvat. Tarvitsen kontrollini ja kestävyyteni. Minkä ihmeen takia mä annoin ne kaikki pois? Oikeastaan mä kyllä tiedän missä se mittanauha on. Se on piilotettu pieneen rasiaan vessan perimmäiseen kaappiin. Olen vuorannut kätkön kaiken maailman rasva ja lakka puteleilla. Puntarista en tiedä ollenkaan. Vanhempani piilottivat sen, ehkä jopa hajottivat pienen pieniin osiin. Olen etsinyt sitä yli puoli vuotta, kääntänyt melkein koko talon ylös alaisin, mutta en ole nähnyt kyseistä kapistusta.
Kontrolli katosi siinä samassa, kun tanssin viime syksynä useankin pojan kanssa. Tajusin, etten olekkaan aivan hylkiö ja sen jälkeen olen ihastunut ties kuinka moneen. Nyt tunnen kuitenkin, että olen saanut "nauttia" tuollaisesta elämästä ja on aika siirtyä mun oikeaan maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti