Kiitettävä keskiarvo, stipendejä ja tyytyväsiä ilmeitä opettajilta. Itkin peruskoulun loppumista, mutta samalla myös pelkoa. Pelkoa siksi, koska tiesin että kesällä taas se iskee. Kun ei ole koulun kiireitä, mulle jää aikaa toteuttaa mun unelmaani. Parannuin osittain sen vuoksi, että jaksaisin panostaa viimeiseen vuoteeni koulussa. Nyt se on ohi.
Elin terveen tytön arkea. Kavereita, ihastuksia ja uusia kokemuksia. Maistelin uusia ruokia, ensi suudelmia ja vastoin mun periaatteita hieman alkoholiakin. Anoreksia hiirulaisesta kasvoi luokan hymy tyttö ja tähtioppilas. Tyttö, joka oli mukana kaikessa ja esillä paljon. Jokainen koulun oppilas varmasti muisti mut nimeltä. Viime lukuvuosi oli niin ihana. Elin sen normaali painoisena, sain kuukautiset ja hoitojani alettiin karsimaan. Hävitin puntarin, mittanauhan ja edelliset blogini. Poistin painoindeksi laskurin, liikuntapäiväkirjan, painotavoitteet ja thinspot.
Loin unelmia joihin halusin uskoa, joita tahdoin lähteä seuraamaan. Kerroin ihmisille, että olen parantunut ja onnellinen.
Tunteet hiipivät loppu keväästä ajatuksiini. Unia anoreksiasta, "merkkejä" ja ahdistavia muistoja. Työnsin ne taka alalle, mutta loman alkaessa ne alkoivat musertaa mua alleen.
Haluan tavoittaa mun unelman, mutta samalla harmittelen sitä kun luovutan tämän kaiken muun. Mutta enää sillä ei ole väliä. Lukiossa ei ole ketään kaveriani, kukaan ei tunne mua. Aijon olla se hymy tyttö ja sosiaalinen, mutten normaalipainoinen. Ne eivät huomaa siis, että olen sairas.
Tämä on ihan typerää. Mutta MINULLE tarpeellista. Haluan rangaista itseäni ja tämä on ainut sopiva keino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti