Löllyvien läskien ja ahminnan päivä

Haluaisin oksentaa. Haluaisin saada pihalle tänään ahmitut kalorit ja mössöt. Eihän mun pitäis ees ahmia. Mutta tosiaan oon tainnut oppia senkin taidon. Haluaisin, että oksennus veisi mukanaan kaikki  ahdistavat ajatukset, löllyvät läskit ja pahan olon. Mutten mä saa oksennettua.

Täytyy olla jokin keino millä saan oksennuksen tulemaan. Pakko olla, kyllä mä osaan. Muuten en kestä enää mun oloa. Mahaan sattuu, turvottaa ja olo on kuin liian täyteen pumpatulla uimalelulla. Liitokseni ratkailevat varmaan pian. No mutta olisi sekin parempi jakautua pieniin osiin, kuin olla tälläinen löllerö.

Joku voisi epäillä mun odottavan lasta. Vauvan sijasta kannan sisälläni mörköä, joka heittelee mua paastosta ahmitaan ja toisin päin. Mun täytyy ryhdistäytyä. Hinata läskini peilin eteen ja pakottaa itseäni katsomaan. Jospa tajuaisi, että on pakko alkaa tehdä töitä.

Puolet sadasta. Yhtä pitkä matka sataan kuin nollaan. Tällä menolla olen satakiloinen. Ahmiva norsu. Mukava tulevaisuus odottaa.. Ryhdistäydy..

XXS

Mursuilu jatkuu syömisten suhteen. Paino oli onneksi pysynyt tismalleen samassa, vaikka tämä on jo toinen päivä syömistä. Muttei se tuosta mihinkään laske, jos en jätä noita ruokia pois. Toivon todella, että jonain aamuna herään mieli täynnä laihdutus intoa. Että jokainen terve ajatus haihtuisi minusta. Miten ihmeessä on ollut vaikeaa olla irrallaan syömishäiriöstä, kun en loppu peleissä osaa olla enää sairaskaan. Olen vieläkin jossain välimaastossa.

Katselen omaa "täydellistä" äitiäni. Kokoa xxs/xs. Hän on niin pieni kokoinen. Lyhyt ja hoikka. Jonain päivänä hän saa niellä täydellisyytensä ja huomata että olen sittenkin vielä parempi. Hän saa katsoa hoikkia jalkojani ja litteää vatsaani. Sitten jonain päivänä se vielä tapahtuu.  Mutta vielä olen möhköfantti. Möhköfantti, jonka askeleet tömähtelevät, vatsa pömpöttää ja rinnat ovat inhottavat. 

Olen rasvapallo.  Ihraa, oksettavaa rasvaa ja kalori mössöä. 

Minä haluan, haluan niin olla pieni. Pieni, siro ja särkyväinen. Tahdon luut lävistämään ihoani. Tahdon olla enkeli, sellainen enkeli joka jonain päivänä on jossain muualla kuin täällä maailmassa, missä ihmisten täytyy olla kokoa xxs. 

Kuinka..?

Tänään oon syönyt melkein niinkuin oikeasti terve minä syö. Aamusta tuli vahva fiilis, et hei, en todellakaan ole valmis nyt heittämään hanskoja tiskiin ja luovuttamaan mun tervettä elämää. Halusin näyttää syömishäiriö ajatuksille, että mä olen vahva. Söin keksejä, täyte keksejä. Kalorisia ja kiellettyjä. Keksi keksin perään, varmaan ainakin viisi yhteensä. Olo oli ensin hyvä. Ajattelin, että noniin tervehän mä haluan olla. Kunnes katsoin peiliin. Näin taas ne läskit. Kaiken sen minkä vuoksi mun täytyy jättää terve elämäni. Mun täytyy olla taas hyvä, parempi ja PARAS.

Tänään ajatuksiini hiipi läheiset ihmiset. Pohdin miksi haluan taas satuttaa heitäkin. Itseni kiduttaminen ja hidas itsemurha vahingoittavat myös ihmisiä jotka välittävät minusta, ihmisiä jotka hyväksyisivät minut. Mutta vaikka sen näin teoriassa ymmärrän, en osaa ajatella sitä käytännössä omalle kohdalleni. Minun välit toiseen vanhempaani kuihtuivat syömishäiriöni takia. Hän paloi totaalisesti loppuun, kun yritti keksiä keinoja joilla saisi minut tervehtymään. Muistan kun hän saattoi mut osastolle silmät itkusta kiiltäen. Se oli kolmas kerta elämäni aikana kun näin hänen itkevän.
Sen jälkeen välimme kuitenkin kylmenivät. Kun aloin parantumaan, hän ei kyennyt luottamaan siihen että olen tosissani. Olemme etääntyneet eri planeetoille. Sitä minä kadun varmaan ikuisesti. Pelkään, että tällä kertaa menetän enemmän rakkaitani. Sisarukseni, jotka ihailevat minua. Pitävät mua esikuvanaan. Olen huono esikuva, epäonnistunut totaalisesti.

Vuosi sitten sain kummitädiltäni kuvakooste DVD:n rippijuhlistani. Taustalla soinut laulu tuli tänään radiossa. Se oli aika koskettava, viimevuonna tajusin etten olekkaan yksin pahassa maailmassa ja täällä on ihmisiä mun tukena. Tänään havahduin juurikin miettimään noita läheisiä ihmisiäni ja suhteita heihin.

Kuinka paljon olen valmis uhraamaan, mun sairaan salaisen unelman eteen? Kuinka paljon kestän antaa pois? Kuinka kauvan kestän katsoa huolestuneita katseita ja sisarteni itkuisia silmiä? Olenko nyt aivan varma, että tahdon pettää luottamuksen uudelleen ja ehkä lopullisesti..? Onko loppuviimein luurangoksi laihtuminen kaiken tämän arvoista?

Tuossa vielä se laulu mistä mainitsin aiemmin. 

Eikai vaan oo tulossa takapakkia?

"Hei syötkö sä aamupalaa, syötkö? Millanen sun psyykkinen olo on tällähetkellä? Eikai vaan oo tulossa takapakkia?" Psykologi katsoo vakavasti mua suoraan silmiin. Miksi mä oon näin huono valehtelemaan, miksi? Se nainen huomasi heti kysellä tuollaisia. Onneksi nyt on yli kuukauden tauko, ensiviikolla tosin ravitsemuksessa käynti.

Ostin sen puntarin. Mä en vaan tiedä miten saan sen toimimaan. Täytyy mennä pian perehtymään sen elämään. Täytyy myös kehitellä sille hyvä piilo. Kukaan, ei kukaan saa löytää sitä.

Päätä särkee, kroppa ei oo vielä tottunut ruokien vähenemiseen. Mutta kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Mulla ei oo sinänsä mitään tarkkaa tavoitetta mihin haluan painoni laskevan. Oikeastaan ne kilot tuntuvat hieman toissijaisilta. Tärkeintä on nyt rangaista itteeni. Parhain rangaistus on tähän syömishäiriön alaiseksi palaaminen.

Kuitenkin, jos ja kun nyt kerta olen taas matkalla toiseen todellisuuteen, toivon tälläkertaa painoni menevän alemmaksi kuin viime kerralla. En ollut lähelläkään hengen vaaraa, nyt voisin kaiketi tähdätä sinne.

Täytyneepä kehitellä myös näihin blogi postauksiin enemmän jotain "juonta". Vaikkei teitä lukijoita olekkaan vielä montaa, niin teiltäkin otan postaustoiveita mielelläni vastaan :) Itse olen miettinyt ruoka postausta, tarkempaa esittelyä minusta ja syömishäiriöstäni, sairauden "ruokkimis" kikkoja jne. Pahoittelen tätä hieman haparoivaa bloggailua, mutta vuoden aikana taidot ovat päässeet ruostumaan ja sitäpaitsi aijemmin blogini ovat paneutuneet terveyden tavoitteluun, tälläkertaa toiseen ääripäähän.

Voittaja, jonka maaliviivalle on pitkä matka

Huomenna tapaan psykologiani ennen hieman pidempää taukoa. Mun täytyy saada se vakuutetuksi, kuinka olen vieläkin niin rakastunut onnelliseen ja helppoon elämään. Kuinka päivä päivältä syömishäiriöni on hiipinyt kauvemmas minusta. Pikkuhiljaa hoidot lopetataan kokonaan. Ei painokontrolleja, ei tapaamisia eikä huolestuneita ihmisiä. On vain hymyileviä kasvoja, jotka toistavat konemaisesti; Upeaa Jose olet voittanut.

Mmm.. Mutta ehei. Eivät he tiedä, etten minä ole vielä mitään voittanut. En todellakaan. Maaliviivani häämöttää tuolla kaukaisuudessa. Sitä en aijo paljastaa kenellekkään. En halua satuttaa läheisiäni, en tahdo pettää heidän luottamustaan taas. En haluaisi edes valehdella, mutta mitäpä muutakaan voisin?

Tämä on mun valinta. Jos haluaisin voisin tehdä toisin. Huomenna voisin kertoa psykologilleni viime aikaiset ajatukseni, sekä pyytää lisää tukea. Mutten mä tarvitse mitään tukea paranemiseen. Mun ei tarvitse parantua.

Mä tarvitsen mittanauhan, puntarin ja thinspo kuvat. Tarvitsen kontrollini ja kestävyyteni. Minkä ihmeen takia mä annoin ne kaikki pois? Oikeastaan mä kyllä tiedän missä se mittanauha on. Se on piilotettu pieneen rasiaan vessan perimmäiseen kaappiin. Olen vuorannut kätkön kaiken maailman rasva ja lakka puteleilla. Puntarista en tiedä ollenkaan. Vanhempani piilottivat sen, ehkä jopa hajottivat pienen pieniin osiin. Olen etsinyt sitä yli puoli vuotta, kääntänyt melkein koko talon ylös alaisin, mutta en ole nähnyt kyseistä kapistusta.

Kontrolli katosi siinä samassa, kun tanssin viime syksynä useankin pojan kanssa. Tajusin, etten olekkaan aivan hylkiö ja sen jälkeen olen ihastunut ties kuinka moneen. Nyt tunnen kuitenkin, että olen saanut "nauttia" tuollaisesta elämästä ja on aika siirtyä mun oikeaan maailmaan.

Tuttua ja turvallista

Niin tuttua ja turvallista. Hiukset ponnarille ja töihin. Vatsat ja jalkaliikkeet, kyykyt sekä marssit. Aivan kuin olisin tehnyt tätä aina. Mitä enemmän toistoja, sitä enemmän näen peilin tytön läskejä. Tuntuu kuin melkein vuosi ilman tätä salaista jumppaamista olisi kadonnut tuhkana tuuleen ja jatkan vain sitä mihin viime kesänä jäin, ennen hetkellisesti parantavaa osastoa.

Tänään olen kyllä syönyt paljolti. Tai en ruokaa, mutta herkkuja. En ole vielä palannut kalorien maailmaan sinänsä, haluan tehdä pehmeän alun ja normaalin elämän jättämisestä huomaamattomampaa. Tahdon saada pari kiloa vaan annosten kutistelulla, liikunnan lisäyksellä ja herkkujen jättämisellä. Sen jälkeen otetaan kaikki keinot käyttöön, eli karsin ruokavaliosta kaiken liika kalorisen ja muutenkin keskityn ravitsemusasioihin paremmin.

Vaikka nyt puhkunkin vielä energiaa ja kuvittelen tämän laihdutuksen olevan helppo homma, kyllä mä tiedän että parin viikon päästä alan jo uupumaan.

Nyt kuitenkin fiilis on hyvä ja luottavainen. Mä kykenen tähän tälläkertaa paremmin, saavutan mun unelmien lukeman puntarissa. (ensi viikolla täytynee hankkia uusi puntari, koska edelliset on hävitetty kotoani vuosi sitten)

Tilanteeseen tulemista

Kiitettävä keskiarvo, stipendejä ja tyytyväsiä ilmeitä opettajilta. Itkin peruskoulun loppumista, mutta samalla myös pelkoa. Pelkoa siksi, koska tiesin että kesällä taas se iskee. Kun ei ole koulun kiireitä, mulle jää aikaa toteuttaa mun unelmaani. Parannuin osittain sen vuoksi, että jaksaisin panostaa viimeiseen vuoteeni koulussa. Nyt se on ohi.

Elin terveen tytön arkea. Kavereita, ihastuksia ja uusia kokemuksia. Maistelin uusia ruokia, ensi suudelmia ja vastoin mun periaatteita hieman alkoholiakin. Anoreksia hiirulaisesta kasvoi luokan hymy tyttö ja tähtioppilas. Tyttö, joka oli mukana kaikessa ja esillä paljon. Jokainen koulun oppilas varmasti muisti mut nimeltä. Viime lukuvuosi oli niin ihana. Elin sen normaali painoisena, sain kuukautiset ja hoitojani alettiin karsimaan. Hävitin puntarin, mittanauhan ja edelliset blogini. Poistin painoindeksi laskurin, liikuntapäiväkirjan, painotavoitteet ja thinspot.

Loin unelmia joihin halusin uskoa, joita tahdoin lähteä seuraamaan. Kerroin ihmisille, että olen parantunut ja onnellinen.

Tunteet hiipivät loppu keväästä ajatuksiini. Unia anoreksiasta, "merkkejä" ja ahdistavia muistoja. Työnsin ne taka alalle, mutta loman alkaessa ne alkoivat musertaa mua alleen.

Haluan tavoittaa mun unelman, mutta samalla harmittelen sitä kun luovutan tämän kaiken muun. Mutta enää sillä ei ole väliä. Lukiossa ei ole ketään kaveriani, kukaan ei tunne mua. Aijon olla se hymy tyttö ja sosiaalinen, mutten normaalipainoinen. Ne eivät huomaa siis, että olen sairas.

Tämä on ihan typerää. Mutta MINULLE tarpeellista. Haluan rangaista itseäni ja tämä on ainut sopiva keino.

Ekat askeleet jonnekkin sinne..

Hymyilen ja nauran. Viimeiset viikot peruskoulua ja olen onnellinen. Ajattelin onneni olevan ikuista.

Mutta nyt. Lomaa takana on kolme viikkoa ja kaikki on murentumassa. Tää tunne on vahvempi. Tai siltä tuntuu ja oon menny heti uusille ulottuvuuksille. Eilen istuin polvet hyytölönä kylpyhuoneen lattialla. Tärisevissä käsissäni pitelin pieniä kynsisaksia. Raastin kärjellä ihoa, mutten saanut verta tulemaan.

Fiksu tyttö, joka voitti anoreksian. Todella fiksut tytöt raastavatkin nilkkojaan saksilla. Ja jättävät taas aterioita väliin. Syksyllä odottaa lukio. Mutta,  miten mulle käy tälläkertaa?

Paluu menneisyyteen ei ole ollut vaihtoehto, mutta tällähetkellä se on ainut päämäärä.