Hiljaiseloa on kestänyt täällä blogissa miltein ikuisuuden. Pahoittelen. Olen kyllä olemassa, olen hymyillyt ja nauranut. Mutta, olen nähnyt ahdistavia "valveunia". Niissä olen kuihtunut luuranko sairaala vuoteessa, suljetulla osastolla. Yritän unohtaa tuon kuvan, mutten kykene. Ruokailut vähenee ja mua pelottaa. En osaa hillitä sisältä kumpuavaa sairauden voimaa. En jaksa, en halua, enkä osaa kahlita sitä. Haluaisin valahtaa vaan lattialle ja huutaa apua.
Miksei se päästä musta irti? Monta vuotta se on roikkunut mukanani ja aika ajoin koittanut musertaa mut.
Mun on pakko vaan mennä sen mukaan. Mulla on nyt täydellinen mahdollisuus. Täydellinen mahdollisuus kävellä kuolemaan. Täydellinen mahdollisuus olla hetken verran täydellisen pikkuinen.
Paino on vakaasti normaalin puolella. Se tuntuu hyytyneen siihen, mutta oikeastaan se ei vielä haittaa. Pääasia, ettei kukaan huomais kovin helposti mun kasvaneita ongelmia.
Tänään eräällä oppitunnilla opettaja puhui anoreksiasta. Mun kehossa alkoi virtaamaan kylmiä aaltoja, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, sekä kädet tärisivät. Se opettaja ei tiennyt, että eturivin tyttö oli ollut anoreksian takia sairaalassa ja menettänyt kaikenlaista. Se ei todellakaan tiennyt, että tyttö olisi halunnut purskahtaa itkuun ja sanoa, ettei ole vieläkään parantunut eikä koskaan tule parantumaankaan.
Mutta tyttö on päättänyt pitää suunsa kiinni ja matkustaa epätodelliseen keijujen maailmaan.
Älä yritä parantua! Yritä laihtua! Niin ongelmasi katoavat
VastaaPoista